Jokin tuntuu tunkevan tajuntaan, vaikken vielä tiedosta sitä. Huomaan, että jokin on muuttunut. En tosin ole varma onko se muutos ulkona vai sisällä. Olo on usein virkeä ja innokas, tekemisestä ei tuppaa saamaan tarpeekseen. Ja hyvä niin, tekemistä kun tuntuu riittävän. Jotenkin olisi sisustushaluja ja siivoushaluja, mutta toistaiseksi haluja on enemmän kuin toteutusta. Ulkonakin on ihana olla, on kirpeää ja raikasta, on helppo hengittää. Olen viipyillyt viime viikkoina ulkona karmeassa pakkasessakin, vaikka lopulta nenänpää on syväjäässä ja kehoa täytyy lämmitellä peiton alla kuuma juoma tassussa. Olenpa myös juossut, leikkinyt ja loikkinut koiran kanssa hangessa. Jokohan olisi aika soittaa valkotakkiset?

Vai onko tämä nyt sitten vain "kevättä rinnassa"?

Tänä vuonna kevät on tuntunut tulevain kuin varkain, yhtäkkiä ja vauhdilla. Kuin aurinko olisi uinunut huomaamattaan liian pitkään ja herättyään yrittää nyt hurjalla kiireellä antaa extrasäteitään peittääkseen huolimattomuutensa. Valoa ja hyvää tuulta riittää jo ilta kuuteen. Sekin on oikein hyvä. Viime aikoina on ollut myös tarvetta jotenkin vahvistaa ja uudistaa parisuhdettakin. Mietin jo mitä erityisen ihanaa keksisin huhtikuulle, kun minun ja mieheni yhteistä taivalta tulee kokonaiset 3 vuotta täyteen. Yhteinen elokuva- ja ravintolailta toisiimme keskittyen vaiko sittenkin lämmintä läheisyyttä ja hierontaa kotona kynttilöiden valossa? Huhtikuu tuntuu muutenkin olevan tärkeä kuukausi tänä vuonna, raitakoirakin täyttää jo 2 vuotta. Se on ehtinyt pidemmälle kanssani kuin ensimmäiseni ikinä. Ja niin, kyllä minulla edelleen vähän väliä on kova ikävä ensimmäistä raitakoiraani. Nykyisen kultakoirani, Baileyn kanssa touhuaminen ja telmiminen kyllä hillitsee ikävää ja antaa ylimääräistä syytä hymyilyyn.

Hetki sitten oli vasta tammikuu. Ja nyt olenkin jo maaliskuun kynnyksellä. Maaliskuunkin kelpaa tulla, koska täytän itse pyöreitä, tasaparisia vuosia. Pitäisiköhän sitäkin jotenkin juhlistaa?

Uutena Vuotena en asettanut itselleni minkäänlaisia tavoitteita tälle vuodelle. Silti olen jo alkanut hoitaa koiran rekisteröintiä Suomeen, isomman asunnon etsimistä ja työasioiden päivittämistä. Työt, ah nuo ihanat kouluttajan työt, antavat paljon lisäpontta olemiseen. Työ on juuri sitä mitä rakastan ja Baileykin saa nauttia osastaan apukouluttajana ja kulkea töissä mukanani. Kesälle suunnittelen jo useammalle paikkakunnalle ulkokoulutuksia ja tietysti myös Helsingin puolelle. Jos auringon säteiden määrä jatkaa tätä ihanaa kulkuaan eteenpäin niin pakkasetkin varmasti alkavat hellittää hiljalleen. Ja sitä mukaa ulkonakin voi taas kouluttaa ja harjoitella vapaammin. Tule kevät, tule!

Harmi vain, että tietysti samaan aikaan nyt ovat tietokoneet ja auto pois laskuista hajoilun takia. Olen kulkenut töihin Tikkurilaan nyt junilla ja busseilla ja oikeastaan ihan kiva kulkea välillä niilläkin. Ihmisiä on mielenkiintoista tarkkailla sivustakatsojana. Tietotekniikan kaappaus ihmisistä näkyy liikenteessä selvästi, junassakin vähän väliä joku näppäilee tai puhuu kännykkään tai kuuntelee musiikkia. Välillä meinaa oikein ärsyttää, että eikö kukaan enää pärjää ilman vempaimia. Eli on se oma auto kätevä ja mukava myös.

Auton odottaessa huoltoaan olen nyt kuljeskellut muilla tavoilla reilun viikon. Tuntuu melkein elämysmatkailulta, heh. Tänään eräänlainen elämys oli kävellä gerbiilin kanssa eläinlääkäriin. Kyseinen gerbiili on ihana vanhapoikani Pörrö, jolta on jo nuorena amputoitu toinen takajalkakin ja silti se menee edelleen lujaa. Se on myös siepannut vanhimman gerbiilin tittelin. Toukokuun paikkeilla Pörrö täyttäisi jo 4 vuotta, mikä on kiitettävä ikä niin pienelle eläimelle. Samalla se olisi jaksanut puoli vuotta yksin ilman rakasta asuintoveriaan. Pörrölle on ilmaantunut toiseen poskeen aikamoinen patti, jonka epäilin olevan kasvain. Varatessani eläinlääkäriaikaa olin jo päättänyt jättää eläinlääkärireissun Pörrön viimeiseksi matkaksi kun se vielä on pirteä ja kivuton. Istuin sitten klinikan odotustilassa sydän pamppaillen. Ja eikö mitä, vanha poika jaksaa yllättää. Lääkärin mukaan patti voisi hyvin olla myös hammastupen tulehdus. Ja niin palasin gerbiilin kanssa antibiootit mukanamme eläinkaupan kautta kotiin. Kyllä pienikin voi yllättää elämänvoimallaan aika lailla. Nyt harras toiveeni on, että pieni lempeä ystäväni saisi vielä jaksaa kanssani yhteisellä taipaleella ja täyttää neljä vuotta.

 

Surukseni gerbiililaumassamme on nyt neljä pientä käpälää vähemmän.

Eilen iltasella syvään ikiuneen nukkui poikakaksikosta toinen, Vaneli. Pikkuystäväni oli näyttänyt vanhenemisen merkkejä kyllä jo usean viikon ajan ja kuolinpäivänään se kertoi aikomuksistaan selkeästi. Eilen aamusella kumpikin pojista tuli kyllä nakertelemaan annettua pahvirakennelmaa, mutta Vaneli-pieni tuli perässä ja jaksoi puuhastella vain vähän aikaa. Sitten se palasi piilopaikkaansa, kaarevan puuelementin alle ja vetäytyi viimeiseen lepoonsa. Toivoin, että viimeisten aikojen oireet olisivat johtuneet jostakin viruksesta tai hoidettavissa olevasta taudista, joten samana aamuna varasin pienelle eläinlääkäriajan kun näin sen uupumuksen. Lääkäriaika saatiin vasta seuraavalle päivälle, joten sinne emme koskaan ennättäneet. Elämän oma, luonnollinen sykli otti Vanelin syleilyynsä.

Myös illan Vaneli pysyi puisessa piilopaikassaan, kiepille käpertyneenä, unessa ja rauhassa hengitellen. Kävin sitä vähän väliä vilkaisemassa, jokin sanoi että ystävää oli nyt tarkkailtava. Yhdellä vilkaisukerralla näin sitten heti, että Vaneli oli siirtynyt jo korkeammille maille. Se ei tullut yllätyksenä, taisin oikeastaan sisälläni tietää sen jo aamuheräämisestäni lähtien. Pikkukaverin hyvästeltyäni lähdin koiran kanssa öiseen ilmaan rauhoittumaan. Vaneli jäi siksi aikaa vielä asuintoverinsa luokse. Kun palasin, mies oli nostanut poisnukkuneen erilleen, koska asuintoveri oli sitä yritellyt turhaan kovasti herätellä, toinen oli jopa tehnyt haavan Vaneliin. Se oli minulle vaikeaa käsittää, miten parhaille ystävyksille oli niin käynyt. Ehkä asuintoverillekin oli vaikeaa käsittää, miksi poisnukkunut ei yhtäkkiä noussutkaan tai vastannut hellyydenosoituksiin. Kuka tietää. No, nyt Vaneli saa juosta autuaammilla mailla ja odottaa asuinpariaan leikkikaveriksi. Me pidämme yksin jäänelle Pörrölle seuraa iltaisin siihen asti.

Vaneli sai elää hyvän elämän, se jaksoikin pitkään, yli 3,5 vuotta ilonamme. Saman ikäisellä Pörrölläkin ikä jo hieman painaa, vauhti on hidastunut ja yhden takajalan puute on alkanut näkyä kallellaan kävelemisenä. Toivottavasti Pörrö jaksaa vielä, kunnes on senkin aika lähteä ystävänsä perään.

Nuku hyvin Vaneli, lempeä pikkuystäväni.

 

Minä, koirakouluttaja! :)

Tervetuloa tutustumaan Koirakoulu Vision nettisivuille ja koulutustarjontaan:
>>  www.koirakouluvisio.com

Mun esittelyn löytää täältä:
>> koirakouluvisio.com - Noora

Aloittelen muutamalla kurssilla joulukuussa, sen jälkeen mun kurssitarjonta toivottavasti vain lisääntyy.
Luvassa on pari Pentukoulua:
>> koirakouluvisio.com - pentu- ja käytöskoulut

Ja myös Ohituskoulu, joka tulee nettiin näkyviin myöhemmin.

Kurssiterveisin:
Noora

Onneksi ihminen osaa ostaa myös raejuustoa sen lisäksi, että se kokeilunhaluissaan keksii ostaa täysjyvänuudeleita, joissa on maustepussin kyljessä pieni viaton chili-lisäys. Ja onneksi pieni ihminen ahneuksissaan taitaa myös ronskit otteet ja kaataa koko pienen viattoman chili-pussinkin tyhjäksi kattilaan nuudelimausteiden mukana. Se on hurja hetki kuulkaa ihmiset, kun tajuaa tohkeissaan valmistaneensa niin tujun tulisen makuista nuudelimössöä että taju on lähteä. Ja kaikki tämä vielä ihan itse! Ja sitten - sitten se hetki kun puolet annoksesta syötyään keksii jääkaapissa majailevat, suloisen miedot raejuustot. Ah kyllä se on elämää kun saa lievitystä lieskojen hönkimiseen. Vitsit, että sitä osaa välillä olla ovela.

Täten julistan myös, että aion tulevaisuudessa olla parempi ihminen kahdellakin tapaa.

1) Kirjoitan kirjoitukseni suomen kielellä. Ja ainoastaan suomen kielellä. Olen muutaman viime vuoden aikana huomannut kielemme muuttumisen. Nykynuorten sanavarastoon taitaa kuulua vähintään saman verran, jos ei enemmänkin, vierasperäisiä sanoja kuin kotimaisia. Juu, toki minäkin olen sortunut käyttämään välillä ulkomaisista kielistä peräisin olevia slangisanoja ymmärtämättä itsekään täysin mitä ne tarkalleen ottaen sanovat, mutta ehkä niitä voisi vähentää. Suurin osa meidän nykyisistä muotisanoista, joita katukuvassa singahtelee, tulevat ruotsin tai englannin kielestä. Mihin se suomalainen töksähtelevä ja koruton kieli on katoamassa? Apuva, meidän yläasteen äikän opettajakin pelotteli jo useita vuosia sitten kotokielemme katoamisella jos tätä rataa suunnataan englannin kieleen. Joten vastedes kirjoitan tekstini pääasiassa omalla kielelläni, ainakin jättäen seasta pois täysin vierasperäiset lausahdukset. Ja se kuka löytää minut rikkomasta tätä julistusta, saa, tuota, keksiä rangaistuksen itsekseen.

(On myös mahdollista, että äitini, joka työskentelee paljon suomen kielen parissa kirjoittaen, on vain lopulta saanut aivopestyä minut operaatioonsa mukaan. Äiti nimittäin on myös puhunut jo pitkään samasta asiasta. Hmm.)

2) Olen tärkeilleni enemmän läsnä ja pyrin olemaan parempi koiranomistaja. En tietenkään sano, että olisin huono koiranomistaja, mutta haluan olla vielä parempi. Tällä viikolla olen pohtinut raitaystäväni aktivoimista. Yhtä tärkeää kuin ajatustyö ja itsensä toteuttaminen on ihmiselle, on se myös eläimelle. Tuolla koiraharrastajien keskuudessa, opinahjon sivussa ja työnkuvan ohessa olen huomannut, että nykypäivänä lemmikkikoirat saavat aivan liian vähän tekemistä pääkopalleen. Kuka tietää, miten paljon yksistään aktiviteetin (ja liikunnan) puute aiheuttaa yksinolo-ongelmia, häiriökäyttäytymistä ja jopa sairauksia. Joten tällä viikolla olenkin harrastanut oman innokkaan nuuskuttajani kanssa tehoaktivointia. Aamulla ennen töihin lähtöä, päivälenkillä, iltasella töiden jälkeen ja illalla ennen nukkumaanmenoa Bailey on saanut jotain pientä kivaa puuhasteltavaa nenälleen ja aivoilleen. Ruoalla aktivointi ja leikkiminen ovat ne helpoimmat tavat touhuta koiran kanssa. Meillä on piiloteltu nameja tarpeettoman puhelinluettelon sivujen väliin ja taitettu vielä sivut keskustaan vaikeuttamaan naminhankintaa. Meillä on hyödynnetty tyhjiä pahvisia pakkauksia, vessapaperirullia ja paperitolloja, joista on tehty hankalia namipiiloja sisäkkäin, päällekkäin ja sekaisin. Nameilla tehdään myös arvausleikkejä monen nurin käännetyn kupin avulla. Lenkeilläkin tottistellaan, leikitään, hypitään, kurotellaan ja ryömitään, juostaan ja treenaillaan. Perinteisin aktivointimuoto taitaa meilläkin kuitenkin olla ihan tavallinen naminetsintä, kun koira pääsee suljetun oven takaa nuuskuttamaan raksuja esiin ympäri asuntoa. Joka tapauksessa herkun syömisestä tulee huomattavasti vaativampaa ja hauskempaa, kun se pitää nuuskia, kaivaa, repiä, penkoa tai arvailla esiin ja suuhun. Ja näköjään koiran aktivoiminen on itsellekin loistavaa ajankulua ja aivotyötä, kun touhuaa otuksen kanssa ja yrittää keksiä erilaisia tapoja makupala-aktivointiin tai vain monipuoliseen leikkimiseen.

Joskaan tehoaktivoinnillakaan ei tunnu saavan kovin väsynyttä koiraa, ainakaan pitkäksi aikaa. Mitä enemmän aivotyötä ja hauskaa Bailey saa päivän aikana, sitä enemmän se näyttää sitä haluavan ja tarvitsevan. Hupsista. No, mutta kivaa ainakin riittää ja naurun aihetta. Joten meenpä tästä taas leikkimään ja lenkkeilemään koirakakaran kanssa ;)