Tassuttelijan

Jokin tuntuu tunkevan tajuntaan, vaikken vielä tiedosta sitä. Huomaan, että jokin on muuttunut. En tosin ole varma onko se muutos ulkona vai sisällä. Olo on usein virkeä ja innokas, tekemisestä ei tuppaa saamaan tarpeekseen. Ja hyvä niin, tekemistä kun tuntuu riittävän. Jotenkin olisi sisustushaluja ja siivoushaluja, mutta toistaiseksi haluja on enemmän kuin toteutusta. Ulkonakin on ihana olla, on kirpeää ja raikasta, on helppo hengittää. Olen viipyillyt viime viikkoina ulkona karmeassa pakkasessakin, vaikka lopulta nenänpää on syväjäässä ja kehoa täytyy lämmitellä peiton alla kuuma juoma tassussa. Olenpa myös juossut, leikkinyt ja loikkinut koiran kanssa hangessa. Jokohan olisi aika soittaa valkotakkiset?

Surukseni gerbiililaumassamme on nyt neljä pientä käpälää vähemmän.

Eilen iltasella syvään ikiuneen nukkui poikakaksikosta toinen, Vaneli. Pikkuystäväni oli näyttänyt vanhenemisen merkkejä kyllä jo usean viikon ajan ja kuolinpäivänään se kertoi aikomuksistaan selkeästi. Eilen aamusella kumpikin pojista tuli kyllä nakertelemaan annettua pahvirakennelmaa, mutta Vaneli-pieni tuli perässä ja jaksoi puuhastella vain vähän aikaa. Sitten se palasi piilopaikkaansa, kaarevan puuelementin alle ja vetäytyi viimeiseen lepoonsa. Toivoin, että viimeisten aikojen oireet olisivat johtuneet jostakin viruksesta tai hoidettavissa olevasta taudista, joten samana aamuna varasin pienelle eläinlääkäriajan kun näin sen uupumuksen. Lääkäriaika saatiin vasta seuraavalle päivälle, joten sinne emme koskaan ennättäneet. Elämän oma, luonnollinen sykli otti Vanelin syleilyynsä.

Myös illan Vaneli pysyi puisessa piilopaikassaan, kiepille käpertyneenä, unessa ja rauhassa hengitellen. Kävin sitä vähän väliä vilkaisemassa, jokin sanoi että ystävää oli nyt tarkkailtava. Yhdellä vilkaisukerralla näin sitten heti, että Vaneli oli siirtynyt jo korkeammille maille. Se ei tullut yllätyksenä, taisin oikeastaan sisälläni tietää sen jo aamuheräämisestäni lähtien. Pikkukaverin hyvästeltyäni lähdin koiran kanssa öiseen ilmaan rauhoittumaan. Vaneli jäi siksi aikaa vielä asuintoverinsa luokse. Kun palasin, mies oli nostanut poisnukkuneen erilleen, koska asuintoveri oli sitä yritellyt turhaan kovasti herätellä, toinen oli jopa tehnyt haavan Vaneliin. Se oli minulle vaikeaa käsittää, miten parhaille ystävyksille oli niin käynyt. Ehkä asuintoverillekin oli vaikeaa käsittää, miksi poisnukkunut ei yhtäkkiä noussutkaan tai vastannut hellyydenosoituksiin. Kuka tietää. No, nyt Vaneli saa juosta autuaammilla mailla ja odottaa asuinpariaan leikkikaveriksi. Me pidämme yksin jäänelle Pörrölle seuraa iltaisin siihen asti.

Vaneli sai elää hyvän elämän, se jaksoikin pitkään, yli 3,5 vuotta ilonamme. Saman ikäisellä Pörrölläkin ikä jo hieman painaa, vauhti on hidastunut ja yhden takajalan puute on alkanut näkyä kallellaan kävelemisenä. Toivottavasti Pörrö jaksaa vielä, kunnes on senkin aika lähteä ystävänsä perään.

Nuku hyvin Vaneli, lempeä pikkuystäväni.

Minä, koirakouluttaja! :)

Tervetuloa tutustumaan Koirakoulu Vision nettisivuille ja koulutustarjontaan:
>>  www.koirakouluvisio.com

Mun esittelyn löytää täältä:
>> koirakouluvisio.com - Noora

Aloittelen muutamalla kurssilla joulukuussa, sen jälkeen mun kurssitarjonta toivottavasti vain lisääntyy.
Luvassa on pari Pentukoulua:
>> koirakouluvisio.com - pentu- ja käytöskoulut

Ja myös Ohituskoulu, joka tulee nettiin näkyviin myöhemmin.

Kurssiterveisin:
Noora

Onneksi ihminen osaa ostaa myös raejuustoa sen lisäksi, että se kokeilunhaluissaan keksii ostaa täysjyvänuudeleita, joissa on maustepussin kyljessä pieni viaton chili-lisäys. Ja onneksi pieni ihminen ahneuksissaan taitaa myös ronskit otteet ja kaataa koko pienen viattoman chili-pussinkin tyhjäksi kattilaan nuudelimausteiden mukana. Se on hurja hetki kuulkaa ihmiset, kun tajuaa tohkeissaan valmistaneensa niin tujun tulisen makuista nuudelimössöä että taju on lähteä. Ja kaikki tämä vielä ihan itse! Ja sitten - sitten se hetki kun puolet annoksesta syötyään keksii jääkaapissa majailevat, suloisen miedot raejuustot. Ah kyllä se on elämää kun saa lievitystä lieskojen hönkimiseen. Vitsit, että sitä osaa välillä olla ovela.

Täten julistan myös, että aion tulevaisuudessa olla parempi ihminen kahdellakin tapaa.

1) Kirjoitan kirjoitukseni suomen kielellä. Ja ainoastaan suomen kielellä. Olen muutaman viime vuoden aikana huomannut kielemme muuttumisen. Nykynuorten sanavarastoon taitaa kuulua vähintään saman verran, jos ei enemmänkin, vierasperäisiä sanoja kuin kotimaisia. Juu, toki minäkin olen sortunut käyttämään välillä ulkomaisista kielistä peräisin olevia slangisanoja ymmärtämättä itsekään täysin mitä ne tarkalleen ottaen sanovat, mutta ehkä niitä voisi vähentää. Suurin osa meidän nykyisistä muotisanoista, joita katukuvassa singahtelee, tulevat ruotsin tai englannin kielestä. Mihin se suomalainen töksähtelevä ja koruton kieli on katoamassa? Apuva, meidän yläasteen äikän opettajakin pelotteli jo useita vuosia sitten kotokielemme katoamisella jos tätä rataa suunnataan englannin kieleen. Joten vastedes kirjoitan tekstini pääasiassa omalla kielelläni, ainakin jättäen seasta pois täysin vierasperäiset lausahdukset. Ja se kuka löytää minut rikkomasta tätä julistusta, saa, tuota, keksiä rangaistuksen itsekseen.

(On myös mahdollista, että äitini, joka työskentelee paljon suomen kielen parissa kirjoittaen, on vain lopulta saanut aivopestyä minut operaatioonsa mukaan. Äiti nimittäin on myös puhunut jo pitkään samasta asiasta. Hmm.)

2) Olen tärkeilleni enemmän läsnä ja pyrin olemaan parempi koiranomistaja. En tietenkään sano, että olisin huono koiranomistaja, mutta haluan olla vielä parempi. Tällä viikolla olen pohtinut raitaystäväni aktivoimista. Yhtä tärkeää kuin ajatustyö ja itsensä toteuttaminen on ihmiselle, on se myös eläimelle. Tuolla koiraharrastajien keskuudessa, opinahjon sivussa ja työnkuvan ohessa olen huomannut, että nykypäivänä lemmikkikoirat saavat aivan liian vähän tekemistä pääkopalleen. Kuka tietää, miten paljon yksistään aktiviteetin (ja liikunnan) puute aiheuttaa yksinolo-ongelmia, häiriökäyttäytymistä ja jopa sairauksia. Joten tällä viikolla olenkin harrastanut oman innokkaan nuuskuttajani kanssa tehoaktivointia. Aamulla ennen töihin lähtöä, päivälenkillä, iltasella töiden jälkeen ja illalla ennen nukkumaanmenoa Bailey on saanut jotain pientä kivaa puuhasteltavaa nenälleen ja aivoilleen. Ruoalla aktivointi ja leikkiminen ovat ne helpoimmat tavat touhuta koiran kanssa. Meillä on piiloteltu nameja tarpeettoman puhelinluettelon sivujen väliin ja taitettu vielä sivut keskustaan vaikeuttamaan naminhankintaa. Meillä on hyödynnetty tyhjiä pahvisia pakkauksia, vessapaperirullia ja paperitolloja, joista on tehty hankalia namipiiloja sisäkkäin, päällekkäin ja sekaisin. Nameilla tehdään myös arvausleikkejä monen nurin käännetyn kupin avulla. Lenkeilläkin tottistellaan, leikitään, hypitään, kurotellaan ja ryömitään, juostaan ja treenaillaan. Perinteisin aktivointimuoto taitaa meilläkin kuitenkin olla ihan tavallinen naminetsintä, kun koira pääsee suljetun oven takaa nuuskuttamaan raksuja esiin ympäri asuntoa. Joka tapauksessa herkun syömisestä tulee huomattavasti vaativampaa ja hauskempaa, kun se pitää nuuskia, kaivaa, repiä, penkoa tai arvailla esiin ja suuhun. Ja näköjään koiran aktivoiminen on itsellekin loistavaa ajankulua ja aivotyötä, kun touhuaa otuksen kanssa ja yrittää keksiä erilaisia tapoja makupala-aktivointiin tai vain monipuoliseen leikkimiseen.

Joskaan tehoaktivoinnillakaan ei tunnu saavan kovin väsynyttä koiraa, ainakaan pitkäksi aikaa. Mitä enemmän aivotyötä ja hauskaa Bailey saa päivän aikana, sitä enemmän se näyttää sitä haluavan ja tarvitsevan. Hupsista. No, mutta kivaa ainakin riittää ja naurun aihetta. Joten meenpä tästä taas leikkimään ja lenkkeilemään koirakakaran kanssa ;)

Rakas, rakas pieni raitapaitani Bailey, jonka kanssa opiskelen elämää. Ja koiraa. Hollannikkaalla ikää 1 vuosi ja 3 kuukautta. Jotenkin tämän tytön kanssa tuntuu, että se olisi ollut vierelläni ja mukanani jo kauan. Ehkä se johtuu rauhallisesta, harkitsevasta luonteesta. Kiitos matkasta tähän asti, jatketaan vielä pitkälle.

Rakas, rakas, mennyt kultakoirani Tuhka, jonka tassunjäljet eivät ikävä kyllä enää kulje rinnallani. Siitä on vuosi, kuukausi ja neljä päivää kun raitamies jätti minut. Ikävä on edelleen kova. Vain yksi voi olla ensimmäinen. Nuku hyvin kultakoira.

"Ihminen on ainoa eläin, joka ei tiedä, että elämä on nauttimista varten." Ja sitä minun juovahyeenani minulle opettavat. Mitä minä olisinkaan ilman susiani.

Rakkaudella: Noora

Vietän kotona pitkästä aikaa iltaa itsekseni. Tai en mä ihan itsekseni ole ikinä, onhan mulla noi viisi elikkoa täällä. Mutta siis pitkästä aikaa ilta ilman Lauria ja ilman mitään ihmeempää tekemistä. Tai pitäisihän mun siivota, muttei innosta. Tai siis. Niin. Enhän mä lopulta olekaan itsekseni eikä tekemistä lopulta puutu, mutta se vaan tuntuu siltä.

Äh, mulla on pää ihan sekaisin. Ja iso osa siitä johtuu siitä, että kuuntelen kaunista, kaipaavaa musiikkia. Eh, joo, mulla soi James Blunt ja kappale on Goodbye my lover. Kuulin sen ekan kerran joskus muutamia vuosia sitten ja jostain syystä ihastuin, kuten myös You're beaitiful-biisiin. Mutta tänä iltana tässä jäähyväiskappaleessa on sitä jotain. Se on niin kaunis sanoituksellisesti ja musiikillisesti herkkine piano-osuuksineen.

"Goodbye my lover, goodbye my friend
You have been the one
You have been the one for me"

Tämä kappale saa mut kaipaamaan mun omaa kultaani sydän huutaen. Kun mä istun iltaisin itsekseni, vien koiraa ilta toisensa jälkeen yksin ulos, katselen hänen hiljaista selkäänsä tietokoneen valon läpi ja kun kuulen hänen lähtevän kavereilleen illaksi, mulla on niin ikävä. Se on vain tosi harmi, että aivan liian usein mun ikävä näkyy hymyn katoamisena, äksyilynä tai kosketuksesta irtautumisena. Voi miksi, miksi mun pitää olla niin vaikea? Loppujen lopuksi mulla on niin ihana mies, joka tarvittaessa pitää sylissä, huolehtii ja auttaa tuomaan hymyn takaisin. Mä olen vaan jostain syystä välillä niin sekaisin, että kaikessa kaipuussani välttelen kosketusta ja olen hankala. Mä olen töiden ja iltapuuhien jälkeen niin väsynyt etten muista rakastaa. Kun sitä mä kuitenkin teen. Mä rakastan sielunkumppaniani niin syvästi, että tekisi välillä mieli oikein huutaa sitä kaikkialle. Haluan hautautua hänen syliinsä, nähdä hänen hymyn ja kuulla naurun, haluan nähdä ne kaiken kertovat silmät ja tuntea hellän suudelman. Sitä mä haluan.

Jotenkin musta kuitenkin tuntuu toisinaan yksinäiseltä. Mä kaipaan enkelikoiraani ja toivon jotain muutakin sisältöä elämääni kuin koirat ja koti. Mä törmään lujaa kuin kiviseinään siihen etten taida oikeasti tietää mitä mä haluan. Olen tyytyväinen ja tyytymätön, rakastunut ja tunteeton samaan aikaan. Onko se sitä että mä olen vain nainen? Vai mielen sairautta? Vai sitä että mun elämän vastoinkäymiset ja muistot lukitsee mut kylmään, valkoiseen huoneeseen jossa ei ole poistumisovea. Aina seinään osuessani muhun virtaa kaikki se ikävä, paha, kaipuu ja kylmyys.

No joo, maalailen vähän liikaa sanoilla taas. Tai kerrankin. Oon yrittänyt monta kuukautta saada jotain kirjoitettavaa, mikä tulee suoraan sydämestä. Ennen mä kirjoitin, piirsin ja soitin niin paljon. Ja tässä mä olen nyt. Nyt. Nyt mä haluan puhdistaa mun pään kaikesta paskasta ja keskittyä siihen mitä oikeasti tapahtuu. Jos kulta koskettaa mua niin mä haluan sulautua siihen hetkeen, sulautua häneen. Jos koira ei toimi mun oletusten mukaan, mä haluan auttaa sitä toimimaan paremmin. Mä haluan järjestää mun päivät niin, että mulla jää iltaisin edes puoli tuntia aikaa itselleni kirjoittaa, piirtää tai vain olla. Ihan vain olla.

Jeab, kaunis kappale edelleenkin. Hitto, miten mä elänkään musiikkia. Mun sydän, sielu ja mieli kahmii elämänvoimaa, tunteita ja ajatuksia musiikista. Viime aikoina rock on välillä kuulostanut pääosin yksitoikkoiselta ja tällaiset kauniit pop-kappaleet sielukkailta. Monipuolisuus on rikkaus, right? Kumpa ihminen voisi halutessaan olla kaunis, järkyttävän kaunis kappale. Heh, unissani mä toivon että joku joskus tekisi musta kappaleen. Noh, Lauri ei laula eikä soita mutta se kutoo sanoillaan ja äänellään mun sisälle niin kauniita kohtia. Semmoisia kauniita asioita ja tunteita, joista kiertyy vaaleanvihreä, hento kasvin alku ja joka puhkeaa kukkaan. Sitä se Lauri tekee.

Hei muru, tulisit jo kotiin illanvietostasi. Sun tyttö kaipaa sua.

"I've seen you cry, I've seen you smile
I've watched you sleeping for a while
I'd be the father of your child
I'd spend a lifetime with you
I know your fears and you know mine
We've had our doubts but now we're fine
And I love you, I swear that's true
I cannot live without you"

Hmmh. Hyvää yötä. Kello on jo paljon.
~ N

Sitäpä tämä elämä nykyisellään ja parhaimmillaan on. Täynnä irtokarvoja, ohitusharjoituksia, aktivointia ja runsaasti koirien lenkitystä. Siis täyttä kirppusirkusta :)

Tarkoitan siis työharjoittelua koirapäiväkodissa. Tällä viikolla tulee täyteen kuukausi varsinaisia hoitolatöitä. Sitä ennen olin myös pari viikkoa hätäapuna viemässä päivisin erästä koiraherraa. Ja täytyy kyllä sanoa että pidän tuosta hommasta ihan pirusti. Alkuun se tuntui tietysti vähän hankalalta, kun ei osannut talon juttuja ja oli paljon uutta opittavaa. Ensimmäisen viikon olisin mielelläni vienyt vain koiria lenkille, kun sen osasin jo entuudestaan ja sisällä koirien parissa homma tuntui paljon hankalammalta. Kun saatoin jäädä välillä yksin sisälle viidentoista koiran kanssa ja muutama hankala haukkuja yllytti vähän väliä koko talon kauheaan meteliin. Ja sisällä kun kuuluisi olla hiljaista. Mutta nyt ajateltuna oli hyvä, että olin alusta asti myös sisällä ja täytyi vain oppia pärjäämään koiralauman kanssa.

Nyt hiihtolomaviikolla päiväkodissa on mukavan hiljaista. Ne pahimmat haukkujat ovat perheidensä parissa eikä muutenkaan ole kauhea kiire koirien lenkitysten tai ruokkimisten kanssa. Vajaan kymmenen koiran lenkitykset ja seuranpito sujuvat vähän kuin omalla painollaan ja välissä on aikaa hengähtääkin tai rupatella työkaverin kanssa. No, ensi viikolla palataan taas tavalliseen rumbaan, muttei se nyt tunnu yhtään niin kamalalta kuin aluksi. Koirat ovat jo tuttuja ja niitä osaa käsitellä, koirieen sisäänotto ja luovutukset alkavat sujua ihan kivasti ja koko homma on lähtenyt rullaamaan mukavasti. Sähellystä on vähemmän, joustavaa työskentelyä ja onnistumisia enemmän. Etenkin parina viikkona on tuntunut, että olen saanut työnkuvan nurkasta hyvin kiinni ja osaan olla avuksi töissä. Ja löytämäni itsevarmuus näkyy myös siinä miten touhuan koirien kanssa; jämäkkyydellä haukkujat hiljenevät ja koiratuntemuksella mahdolliset hankalat tilanteetkin sujuvat. Eivätkä pienet mokailut haittaa, ne voi aina korjata ja niistä oppii.

Kaiken kaikkiaan olen tosi tyytyväinen, että pääsin koirapäiväkotiin hommiin. Saan tutustua ihaniin koirapersooniin, nähdä ja oppia koirahoitolan pyörittämistä, lenkkeillä reippaasti ja nauttia työstä eläinten parissa. Työpäivään mahtuu parhaimmillaan paljon mukavia lenkkejä ja koulutushetkiä koirien parissa, läheisyyttä ja leikkejä karvakorvien kanssa ja paljon onnistumisen kokemuksia. Tosi jees!

Sitten kivan duunipäivän jälkeen pääsee kotiin puuhailemaan sen oman rakkaan raitakoiran kanssa. Hymyilevät silmät, heiluva häntä, onnellinen öninä ja kieppuva koira, tassujen teputus ja lämmin kuono kainalossa. Tästä mä tykkään :)

En siis aio kertoa paistosten välistä, vaan laitoin juuri kasvispiirakan uuniin valmistumaan ja eksyin kirjoittelemaan. Olen tässä tänään kokkaillut kinkkupizzaa, tonnikalasalaattia ja kasvisfetapiirakkaa eli hellan ja nyrkin välissä on tullut vietettyä mooonta tuntia. Ja nyt kun mies lähti illalla vanhempiensa luokse työstämään tulevan yrityksensä nettisivuja pystyyn ja on siellä yön ylikin niin tässähän tuli hyvää aikaa vähän purkaa taas mietteitään.

Huomenna kampeankin itseni aikaisin sängystä ylös. Yök, aamut ei oikein ole mun juttu. Vieläkään. Eikä ikinä. Mutta kyllä ne jalat ja loppu nainenkin sängystä nousee kun tiedossa on näyttelypäivä. Ystävänpäivän iloksi vien parhaan ystäväni koiranäyttelyyn, Baileyn nimittäin. Aamulla pakkaan koiran autoon, haen äidin matkakaveriksi ja ajelen koko sakin Tampereelle Ulkomuototuomareiden ryhmänäyttelyyn.
Baileyn toinen näyttely. Jännittää vähän. Oikeastaan näyttelyfiilis on jo korkealla huomista varten. Meidän eka näytelmä meni esiintymisen puolesta ihan poskelleen, mutta laatuarvostelua pentukoiralle tuli silti. Nyt ollaan harjoiteltu näyttelyjuttuja lisää ja mennään kokeilemaan sähläystä uudestaan. Tanskalaisen naistuomarin syyniin tulee huomenna 5 lyhytkarvaista holskua. Kolme niistä jo tiedänkin Baileyn lisäksi, yksi on vielä mysteeri. Toistaiseksi näyttää siltä, että esitän Baileyn ainoana juniorinarttuna. Mikäs siinä, ainakin on kehässä tilaa. Toivottavasti raitatyttönen miellyttää tuomarin silmää. Saas nähdä.

Viime aikoina olen miettinyt itseäni kovasti. Mun raivonpuuskat ja ailahtelut on olleet lähiviikkoina ihan mahdottomia. Mä saan jo aamulla ärsytykselläni kanssa-asujieni päivän synkistymään ja pilaan täydellisen hienosti oman loppupäiväni. Ja sitten kun mä olen siinä tilassa, että kaikki on päin persettä, niin sitten se mun päässä kanssa on niin.
Me katsottiin ehkä reilu viikko sitten yksi upea, ajatuksia herättävä elokuva. Peaceful Warrior. Se ei kerro sodasta, mutta sitäkin enemmän yksilön omasta kamppailusta. Se kertoo huippu-urheilijasta, joka loukkaantuu vakavasti ja jolle kerrotaan urheilijan uran olevan ohi. Mutta tämä nuori mies on tavannut merkillisen, viisaan miehen, josta tulee hänelle henkinen opettaja. Joo, joo, kliseinen idea koko leffassa ja silleen, mutta se oli oikeasti ihan mieletön leffa. Tämä vanha, viisas mies opettaa nuorukaiselle henkistä vahvuutta ja hetkessä elämistä. Nykyihmisiä ohjaa paljon heidän odotuksensa, tavoitteet ja halut eivätkä nykyihmiset muista elää sitä hetkeä jota he oikeasti elävät. Ja lopussa tämä loukkaantunut urheilija opettajansa ohjauksella palaa telineurheilun pariin, pääsee suuriin kisoihin ja lopulta voittaa joukkueensa kanssa sen mitä hän on aina halunnut voittaa. Ja voittaa myös enemmän. Itsensä.
Mua kosketti toi elokuva paljon. Se avasi silmiä siihen, että ihmisten päät on usein täynnä roskaa ja tulevasuuden asioita. Ihmisillä voisi olla paljon enemmän voimavaroja, jos he antaisivat huomiota nyt tapahtuville asioille, eivätkä murehtisi jotain mennyttä tai tulevaa. Olisi parempi elää onnellisena siitä hetkestä, jossa todellisesti on.

Kattokaa nyt hyvät ihmiset se elokuva! Mä koin sen hyvin herättävänä. Sen elokuvan hienoutta ja taikaa on mahdoton selittää täällä sanoin. Mutta se kiteytyy mun mielestä mielettömästi siihen viimeiseen kohtaukseen, jossa meidän urheilijapäähenkilö suorittaa loukkaantumisensa jälkeen parantuneena täydellisen telinesarjansa. Se on paras koko porukasta. Koska se todella keskittyy siihen, mitä se sillä hetkellä tekee ja jättää kaiken muun varjoon.

Lopussa opettajan ääni kuuluu ja urheilija mielessään vastaa siihen lopulta oppineena, parempana ihmisenä.
"Where are you?"
- "Here"

"What time is it?"
- "Now"

"What are you?"
- "This moment"

Me jokaine olemme tämä hetki, emme enempää, emme vähempää. Ja siitä hetkestä pitäisi osata pitää kiinni, elää sitä hetkeään. Lopettaa aina välillä kaikki muu. Ja elää hetkessä.

Nii-in! Meinasinpas kirjoittaa ihanan rönsyilevän, kunnollisen kirjoituksen siitä miten mukava on fiilistellä kuuman juomamukin äärellä ja kertoa eläinhommien edistymisestä. Mutta ei! Tietysti poikaystävän vanha ja paska kone jymähti kesken koko homman.
Hei homokone, mä kerkesin kirjoittaa ties kuinka paljon ja saada mukavan fiiliksen välittymään rivien välistä.

Joten rakkaat lukijat, tyydyn nyt vain kertomaan, että tänne kämppään todellakin jäätyy ja tekniikka kusee. Joka ikinen kerta tämän koneen pitää mun kohdalla pimahtaa. Oma kone yksinkertaisesti vain sammui jo useampi kuukausi sitten ja nyt pitää sinnitellä tällä peltiromulla. Autoakin on saanut avustaa oikein olan takaa, kun ei se lähde käytniin. Älkää hyvät ihmiset ostako talviolosuhteisiin käytettyä Fiattia. Joo ja meni se käänykkäkin ja Soneran lainapuhelimessa on surkea akku. Suoraan sanoen, mä vihaan tekniikkaa! Vielä joku päivä kimmastun elektroniikan kanssa taisteluun niin että kerään kamani, otan koiran ja katoan pohjoiseen erakoksi.

Ugh, tympiintynyt alfanaaras on puhunut!

P.S. Ilmoitetaan nyt sitten myös, että aloitan huomenna varsinaiset työt koirapäiväkodissa. Pääsen lenkittämään paaaljon karvahirviöitä + oman otuksen.

Kiitos ja näkemiin, ens kerralla ehkä se alkuperäinen teksti.