En siis aio kertoa paistosten välistä, vaan laitoin juuri kasvispiirakan uuniin valmistumaan ja eksyin kirjoittelemaan. Olen tässä tänään kokkaillut kinkkupizzaa, tonnikalasalaattia ja kasvisfetapiirakkaa eli hellan ja nyrkin välissä on tullut vietettyä mooonta tuntia. Ja nyt kun mies lähti illalla vanhempiensa luokse työstämään tulevan yrityksensä nettisivuja pystyyn ja on siellä yön ylikin niin tässähän tuli hyvää aikaa vähän purkaa taas mietteitään.

Huomenna kampeankin itseni aikaisin sängystä ylös. Yök, aamut ei oikein ole mun juttu. Vieläkään. Eikä ikinä. Mutta kyllä ne jalat ja loppu nainenkin sängystä nousee kun tiedossa on näyttelypäivä. Ystävänpäivän iloksi vien parhaan ystäväni koiranäyttelyyn, Baileyn nimittäin. Aamulla pakkaan koiran autoon, haen äidin matkakaveriksi ja ajelen koko sakin Tampereelle Ulkomuototuomareiden ryhmänäyttelyyn.
Baileyn toinen näyttely. Jännittää vähän. Oikeastaan näyttelyfiilis on jo korkealla huomista varten. Meidän eka näytelmä meni esiintymisen puolesta ihan poskelleen, mutta laatuarvostelua pentukoiralle tuli silti. Nyt ollaan harjoiteltu näyttelyjuttuja lisää ja mennään kokeilemaan sähläystä uudestaan. Tanskalaisen naistuomarin syyniin tulee huomenna 5 lyhytkarvaista holskua. Kolme niistä jo tiedänkin Baileyn lisäksi, yksi on vielä mysteeri. Toistaiseksi näyttää siltä, että esitän Baileyn ainoana juniorinarttuna. Mikäs siinä, ainakin on kehässä tilaa. Toivottavasti raitatyttönen miellyttää tuomarin silmää. Saas nähdä.

Viime aikoina olen miettinyt itseäni kovasti. Mun raivonpuuskat ja ailahtelut on olleet lähiviikkoina ihan mahdottomia. Mä saan jo aamulla ärsytykselläni kanssa-asujieni päivän synkistymään ja pilaan täydellisen hienosti oman loppupäiväni. Ja sitten kun mä olen siinä tilassa, että kaikki on päin persettä, niin sitten se mun päässä kanssa on niin.
Me katsottiin ehkä reilu viikko sitten yksi upea, ajatuksia herättävä elokuva. Peaceful Warrior. Se ei kerro sodasta, mutta sitäkin enemmän yksilön omasta kamppailusta. Se kertoo huippu-urheilijasta, joka loukkaantuu vakavasti ja jolle kerrotaan urheilijan uran olevan ohi. Mutta tämä nuori mies on tavannut merkillisen, viisaan miehen, josta tulee hänelle henkinen opettaja. Joo, joo, kliseinen idea koko leffassa ja silleen, mutta se oli oikeasti ihan mieletön leffa. Tämä vanha, viisas mies opettaa nuorukaiselle henkistä vahvuutta ja hetkessä elämistä. Nykyihmisiä ohjaa paljon heidän odotuksensa, tavoitteet ja halut eivätkä nykyihmiset muista elää sitä hetkeä jota he oikeasti elävät. Ja lopussa tämä loukkaantunut urheilija opettajansa ohjauksella palaa telineurheilun pariin, pääsee suuriin kisoihin ja lopulta voittaa joukkueensa kanssa sen mitä hän on aina halunnut voittaa. Ja voittaa myös enemmän. Itsensä.
Mua kosketti toi elokuva paljon. Se avasi silmiä siihen, että ihmisten päät on usein täynnä roskaa ja tulevasuuden asioita. Ihmisillä voisi olla paljon enemmän voimavaroja, jos he antaisivat huomiota nyt tapahtuville asioille, eivätkä murehtisi jotain mennyttä tai tulevaa. Olisi parempi elää onnellisena siitä hetkestä, jossa todellisesti on.

Kattokaa nyt hyvät ihmiset se elokuva! Mä koin sen hyvin herättävänä. Sen elokuvan hienoutta ja taikaa on mahdoton selittää täällä sanoin. Mutta se kiteytyy mun mielestä mielettömästi siihen viimeiseen kohtaukseen, jossa meidän urheilijapäähenkilö suorittaa loukkaantumisensa jälkeen parantuneena täydellisen telinesarjansa. Se on paras koko porukasta. Koska se todella keskittyy siihen, mitä se sillä hetkellä tekee ja jättää kaiken muun varjoon.

Lopussa opettajan ääni kuuluu ja urheilija mielessään vastaa siihen lopulta oppineena, parempana ihmisenä.
"Where are you?"
- "Here"

"What time is it?"
- "Now"

"What are you?"
- "This moment"

Me jokaine olemme tämä hetki, emme enempää, emme vähempää. Ja siitä hetkestä pitäisi osata pitää kiinni, elää sitä hetkeään. Lopettaa aina välillä kaikki muu. Ja elää hetkessä.