Elämä tuntuu kuljettavan eteenpäin aina vaan, vaikka itse olisi miten päin hyvänsä. Kaipa täällä voi edetä päälläänkin?

Siitä on nyt 9 päivää, kun Tuhka poistui meidän joukosta. On ollut aika vaikeaa oikeasti tajuta, ettei rakasta häslää ole enään. Tänäänkin ruokaostoksilla sanoin Laurille, että pitäisi varmaan nakkeja ostaa koiralle. Sen perään sen kuitenkin heti muistaa taas. Ensimmäsinä iltoina tuntui, että Tuhka olisi repinyt koko minun sydämen mukanaan. Tuska oli ihan mieletön. Ja syyllisyyden tunne, että jotain olisi pitänyt voida tehdä toisin, että minä tapoin koirani. Lauri on pidellyt sylissä ja muistuttanut, että se oli onnettomuus. Sen jälkeen on hieman helpottanut.

Koira kuitenkin on elämässä niin suuresti mukana, että läsnäolon tuntee vielä sen kuoleman jälkeenkin. Monesti kotona vieläkin kuulee koiran nousevan perään, sen kynsien rapinan lattiaan ja sitten sitä kääntyy hymyilemään ystävälleen. Tai aamulla sängyssä herätessään odottaa pehmeän kuonon tulevan toivottamaan hyvät huomenet. Eikä sitä olekaan siinä enää.

Tyhjiin ruoka- ja juomakuppeihin lattialla ei meinaa tottua millään. Aution boksin tomuisia tassunjälkiä on vaikea katsoa, vaikka sieltä on peitteetkin viety vanhemmille pesuun. Paljon tulee vielä päivittäin valtavan vaikeita paikkoja ja elämän tyhjyydentunnetta. Jos ei olisi poikaystävää eikä viittä gerbiiliä, olisi hyvin vaikea kuvitella itseään tähän. Mutta monelta suunnalta on tullut ymmärrystä ja voimia, joiden avulla jaksaa paremmin. Kiitos teille kaikille, jotka tunnistatte itsenne. Perheen merkityksen on tajunnut vaikeana aikana uudelleen. Mutta pikkuhiljaa, varovasti tassutellen, joka päivä on hieman helpompi ottaa vastaan ja ymmärtää. Kyllä tästä selvitään, kun elämä kuljettaa.

Me olemme saaneet asioita eteenpäin. Vajaa viikko sitten, maanantaina minä, Lauri ja äiti pakottauduttiin Konalaan taas autoa katsomaan. Perhefarmari vuosimallia 2003 ja ajokilometrejä hämmentävän vähän, sisälläkin oli vielä uutuuden tuoksu. Muutenkin todella hyvinpidetyn näköinen ja näppärän oloinen. Ja sehän sitten ostettiin sieltä pois. Nyt meillä seisoo kadunvarressa oma auto, tyylikäs farkku. Auton hankinta on ollut pitkään tärkeänä projektina ja nyt se on saatu hoidettua. Siinä pitäisi olla nyt sen kokoinen tavaratilakin, että sinne mahtuu koiralle autohäkki tulevaisuudessa. Kumpa Tuhkakin olisi kerennyt sen näkemään.

Valtavan menetyksen keskellä on tapahtunut ihmeitäkin: löysin opintopaikan itselleni. Kaiken epätoivon jälkeen pääsin täsmälleen sellaiseen paikkaan, johon olen halunnut. Vielä vähän aikaa sitten olisin varmaan päätynyt syksyksi kaupan kassalle töihin. Minulla on ollut kauan, todella kauan, haaveena päästä opiskelemaan eläinten pariin ja nyt se toteutuu. Pääsen tekemään hommia koirien parissa, kun kouluttaudun koirakouluttajaksi ja kurssiohjaajaksi. Syyskuussa menen hyvään oppiin, jossa teoriapohjaa täydennetään käytännöllä koirien ja ihmisten kanssa. Lokakuussa toiseen vaiheeseen tarvitaan treenikoira käytännönharjoituksiin, joten täytyy löytää jostain lainakoira. Pääasia kuitenkin, että pitkäaikainen unelma toteutuu ja pääsen työskentelemään koirien kanssa.

Hiljalleen alkaa muutenkin tuntua paremmalta. Perjantaina olin yötä Marjalla ja Tonilla kolmen koiran seurassa. Porvoon rauhassa koirien kanssa pyöriminen tuntui hyvältä. Kaipaan aika kovasti koiraa elämääni ja koirantuntua käsiini. Suru hellittä otettaan ja mieleen tulvii ihania muistoja yhteisistä ajoista Tuhkan ja Laurin kanssa. Yhtä hienoa koiraa ei löydy mistään, kuin mitä raitapoika oli. Aion lähiaikoina käydä kaikki kuva-arkistot läpi ja kerätä Tuhkalle oman valokuva-albumin.

Kiitokset kasvattajalle upeasta koirasta ja kiitokset kaikille Tuhkaan tutustuneilla mielenkiinnosta. Ei huolta, minun työ holskujen parissa ei tule loppumaan. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Rakkaudella:
Noora