Tänään heräsin kohtalaisen hyvin nukkuneena, kohtalaisen hyvällä tuulella. En edes aamukoomaillut tai törttöillyt pahasti.

Eilen oli mukava päivä, olin Keravalla katsomassa ystäväni ratsastuskisoja. Harmi vain, että jätin kameran kotiin muka huonon kelin takia, joka ei ollutkaan sitten huono ja harmi, että koko päivän tuuli pirun kylmästi. Mutta väsymyksestä ja jäätävästä tuulesta huolimatta oli mukava päivä. No, tänään aamun jälkeen päivän suunta oli sitten alaspäin. Nimeltämainitsemattoman henkilön vuoksi pahoitin mieleni, tulin kaupasta loukkaantuneena kotiin ja lähdin Baileyn kanssa pikkuhetkeksi tuulettumaan. Baileyn elämänilo piristää aina, samoin ulkoilma.

Ostin viimeinkin tänään kauppakeskukselta kuva-albumin ja kaksipuolista teippiä kuvien kiinnitykseen. Sen perään kuva-cd mukanani kävin valokuvaliikkeessä kehittämässä 172 paperikuvaa. Ne kuvat ovat edesmenneestä enkelikoirastani. Tuhkan kuoleman jälkeisinä päivinä päätin valita siitä otetuista sadoista kuvista parhaat, ne tärkeimmät, ja tehdä niistä valokuva-albumin, jotta rakas mennyt koirani siirtyisi myös kuvina ikuisuuteen eikä koskaan unohtuisi. Tänään Tuhkan kuolemasta on 3 kuukautta ja 2 päivää. Albumin teko on pysynyt mielessäni, mutta asian raskauden vuoksi en ole kyennyt sitä aiemmin toteuttamaan.

Käytettyäni Baileyn pihalla avasin kuva-albumin muovistaan ja aloin lajitella valokuvia. Selasin ne useaan kertaan läpi ja lajittelin pentukuviin, näyttelykuviin, reissuihin, minun ja Tuhkan yhteisiin kuviin... Kuvia on sekä lohdullista, että surullista katsella. Pentukuvien kohdalla sekä naurattaa, että kyyneleet meinaavat kohota silmiin. Itse kuva-albumiin sain loppujen lopuksi tehtyä vain ensimmäisen sivun kahden kuvan kanssa. Sivulla on Tuhka 5-viikkoisena yksin ja koko muun pentueen kanssa ruokailemassa. Voi mikä napero sekin oli.

Sen lisäksi, että tänään olen käyttänyt päivän muistelemalla ja kulkemalla menneisyyden kultateitä, olen viettänyt aikaa kotona pyörivän pennun kanssa. Niinhän se on, luonnon laki, että yhden kuolema on toisen elämä. Bailey on ollut tylsistynut, kun olen joko istunut koneella tai sängyn äärellä pakertamassa kuvien ja albumin kanssa. Bailey on puuhastellut ensin täyden ja sitten tyhjän kongin kanssa ja leikkinyt omatoimisesti jalkapallolla. Muutamaan otteeseen Bailey tuli nuuskimaan sängyn laidalle viereen ja työnsi päänsä käden alta kainaloon nuuskuttelemaan korvaa tai kuvia. Toisella kerralla Bailey sai minut jo nauramaan ja lähtemään kanssan ulos. Eihän koko päivää voi sisällä viettää muistellen, täytyy muistaa elävätkin.

Hyvän ulkoilun jälkeen Bailey sai iltaruokansa ja touhuili vielä jonkin aikaa itsekseen. Yleensä illat meillä rentoudutaan ja vietetään rauhallisia tunteja. Niin tänäänkin. Bailey oli kiertynyt omaan häkkiinsä lepäämään, kun menin istumaan lattialle ja vilkaisin pentua. Se valpastui heti ja näytettyäni kädellä paikkaa vierelläni se nousti ja tuli oikein nopeasti, melkein hymyilevän näköisenä, syliin asti ja kierähti kerälle. Sellaisia meidän illat usein ovat, että Bailey lepäilee sylissä ja nautiskelee olostaan. Se on niin kovin läheisyydenhaluinen pentu. Ja mikäs siinä, mikään ei ole ihanampaa maailmassa kuin tyytyväinen, uninen pentu tuhisemassa sylissä. Vaikka oltaisi vain kahdestaan ja päivällä olis pettynyt miten, aina Baileyn vilpitön välittäminen pelastaa. Sen lämpö tunkee sydämeen asti, saa hymyilemään ja olemaan onnellinen hetkestä.

Sellaista se koiranomistaminen on parhaimmillaan.
~Noora