Syksy tulee tänä vuonna aikaisemmin. On alkanut jo viiletä hyvää vauhtia. Aurinko paistaa täydeltä terältään, muttei se jaksa enää lämmittää aamuja tai iltoja samalla tavalla. Minä vastaanotan syksyn avosylin, se on varsin tervetullut. Tänäänkin on ollut ihana päivä vetää kaapu harteille ja tassutella koiran kanssa metsäpoluilla ja pelloilla. Levoton pohjoistuuli tuulettaa päänkin.

Baileyn kanssa kaksin samoillessa tulee hyvä olo. On jotenkin niin helppo antaa ajatusten virrata vuolaina, kun ei ole kiire mihinkään eikä pakko sanoa mitään. Voi vain kulkea hiljaa ajatuksissaan ja kuunnella koiran liikkeitä ja sen käpälien tanssia erilaisilla maa-alustoilla. Välillä Bailey pysähtelee nuuskimaan ja kuopimaan maata tai hyppää villisti heinikkoon ja minä tutkin mukana sen löytöjä.

Tänään me tehtiin pienen metsälaikun reunaan hetkeksi leiri. Maassa istuessa mäntyjen oksat varjostivat sopivasti kasvot, ettei häikäissyt ja edessä aukesi pieni valossa kylpevä peltoaukea. Ai kun nättiä. Bailey juoksenteli ja leikki vähän aikaa ympärillä ja kiertyi sitten kerälle selkää vasten lepäilemään. Ja minä kirjoitin.

On eräs tarina, jota olen säilyttänyt mielessäni vuosia, tai oikeastaan on useampiakin tarinoita, mutten ole koskaan kirjoittanut niitä puhtaiksi. Meidän pienellä retkellä kirjustelin kuitenkin jonkin aikaa erilaisia aloituksia ylös ja sain hyvän tunteen, että tänä syksynä kyseinen kertomus voisi nousta taas esiin. Ehkäpä voisin työstää sitä pidemmällekin.

No, täyty tallettaa nämä ajatukset.

Huomenna käyn aamusta sairaalalla laboratoriossa ja aamupäivällä Lauri ajaa meidät Kontulaan. Mulla on sarjassaan toinen hammasleikkaus, kun poistetaan hankalia viisaudenhampaita. Aikaisempi poisto oli huhtikuussa ja siitä on edelleen puolet alahuulesta tunnottomana. Huomenna käyn taas tunnin verran ronkittavana, että saadaan toinen alaviisuri esiin, pilkottua ja poistettua. Onpas joo tosi kivaa.

Toimenpide itsessään ei ole kovin mukava. Eikä sen jälkeinen viikkokaan, kun ruokavalio koostuu pelkistä kiisseleistä ja jogurteista. Mitään lämmintä tai kiinteää ei voi syödä eikä suu oikein aukeakaan. Nälkähän siinä on koko ajan. Kipulääkkeillä olo pysyy pääosin kohtalaisena. Saas nähdä tuleeko nukkumisestakaan mitään. Muutenkin pari kuukautta ainakin saa vahtia, että syö visusti terveellä puolella eikä vahingossakaan leikatulla puolella. Ja jos hermo joutuu venymään niin toinenkin puoli alahuulesta on puoli vuotta turtana. Onpas oikein kiva kun on viisurit vinossa ja tiiviisti piilossa.

Mutta joo, tästä on aiemminkin selvitty kohtuudella niin selvitään nytkin. Onneksi on Lauri, Bailey ja gerbat kotona lohtuna, kun tuntuu kurjalta!

Blogi hiljenee viikoksi, siihen asti kunnes kirjoittaja on taas täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Morjens!
Noora